TkT Tapio Lahden haastattelu

Outi Ampuja

Tapasin Tapio Lahden marraskuussa 2021 Akustiikkapäivillä Turussa. Se oli mitä sopivin paikka tapaamiselle, onhan Tapio osallistunut niille joka kerta ja pitänyt esitelmän kaikilla Akustiikkapäivillä vuodesta 1982 vuoteen 2017. Vuosikymmenten mittaan tästä, maailman ainoasta suomen­­kielisestä akustiikan alan tieteellisestä konferenssista, on muodostunut suosittu tapahtuma. Tapio muistelee, että 1980-luvulla päiville osallistui 20-30 henkilöä. 2000-luvulla osallistujia on ollut noin 150, ja vuoden 2021 Akustiikkapäivillä tehtiin tiettävästi kävijä­ennätys, yhteensä 184 osanottajaa. Vuonna 1982 käynnistyneet Akustiikkapäivät ideoi ja järjesti ensikerran TkT Eero Lampio mutta sittemmin Tapio on ollut aktiivisesti mukana järjestelyissä aina vuoteen 1997 asti. Tapio on ehtinyt olemaan tiiviisti mukana myös Pohjoismaisten akustiikkakokousten järjestelyissä (NAM).

Vuoden 2021 Akustiikkapäivillä huomioitiin Tapion lukuisat ansiot akustiikan alan edistämiseksi. Hänet valittiin Akustinen Seura ry:n kunniajäseneksi nro 18 tunnustuksena pitkäjänteisestä ja ansiokkaasta toiminnasta suomalaisen akustiikan ja Akustisen Seuran tarkoitusperien edistämiseksi.

Akustiikan pariin Tapio päätyi sattuman kautta. Tapio on ollut jo nuorena kiinnostunut ääneen liittyvästä teknologiasta ja lukioikäisenä hän rakenteli stereo­vahvistimia, radioita, kaiuttimia ja sähkökitaran efektilaitteita. Tapion perustutkinto Teknillisen korkeakoulun sähköosastolta oli tietoliikenne- ja digitaalitekniikasta. Opintojensa loppuvaiheessa keväällä 1975 Tapio etsi tuntiassistentin töitä TKK:n sähköosastolta ja kävi katsomassa, sattuisiko joku neljästä omien ammatti­aineiden professoreista olemaan työhuoneessaan vastaanottoaikana. Kolme muuta eivät olleet, mutta neljäs, akustiikan vt. apulaisprofessori Jarmo Toivanen oli tavattavissa ja tuntiassistentin paikkakin oli sopivasti juuri haussa. ”Se ratkaisi minun urani” Tapio toteaa. Ja niin hän aloitti akustiikan lasku­harjoitusten ja harjoitustöiden assistenttina TKK:n Akustiikan laboratoriossa. Samaan aikaan professori Toivanen laajensi akustiikan opetusta. Uusien harjoitustehtävien laatiminen tuli Tapion tehtäväksi. “Onneksi laboratorion kirjahylly oli oikein hyvin varustettu” Tapio muistelee.

Tapion vuonna 1977 valmistunut diplomityö käsitteli auton sisätilan infraääntä. Aiheesta keskusteltiin tuolloin vilkkaasti ja epäiltiin jopa, että infraääni voi aiheuttaa humalan kaltaisen tilan kuskille. Infra­ääni­humalasta ei löytynyt tutkimuksellista näyttöä, mutta sisämelu autoissa, erityisesti ikkuna auki ajettaessa, osoittautui mojovaksi. “Autot toimivat Helmholtzin resonaattorina. Huipun taajuus oli noin 15–20 Hz ja painottamaton äänitaso 110–120 dB” Tapio kertoo.

Valmistumisen jälkeen Tapio aloitti tutkijana Suomen Akatemian tutkimushankkeissa, jossa selvitettiin ympäristömelun etenemistä ja impulssimelun mittaamista. Melun leviäminen onkin teema, jonka parissa Tapio on työskennellyt paljon lähes koko työuransa ajan. Vakituinen tutkijan paikka aukesi vuonna 1980 Valtion Teknillisen Tutkimuskeskuksen VTT:n rakennusakustiikan jaostossa, ympäristömelun tutkimusryhmässä. Tuolloin Tapio osallistui hyvin kiinnostavaan hankkeeseen eli yhteispohjoismaisten ympäristömelun laskentamallien laatimiseen. “Ja ne kaikki mallit ovat käytössä edelleen” Tapio iloitsee. Tapion työ jatkui akustisen intensiteetin parissa ja hänen vuonna 1990 julkaistu väitöstutkimuksensa käsitteli intensiteetti­mene­tel­män sovelluksia ollen alansa pioneerityö Suomessa.

Tapion työura päätoimisena tutkijana päättyi kun hän siirtyi yksityiseen insinööri­toimistoon. Tuolloin hän syventyi erityisesti teollisuuden ympäristö­melun mittaamiseen, laskentaan ja torjuntaan. Kiinnostavana ja urallaan merkittävänä hankkeena Tapio mainitsee vuonna 1990-luvun alussa tehdyn, Neste Oy:n Kilpilahden teollisuus­alueen meluselvityksen. Hanke oli tuolloin sekä pinta-alaltaan että melulähteiden luku­määrältään ehkä laajin, maassamme tuohon mennessä tehty melun mittaus- ja mallinnusselvitys.

Vuonna 1994 Tapio perusti yhdessä Henrik Möllerin kanssa akustiikan alan suunnittelu- ja konsultti­yrityksen Insinööritoimisto Akukon Oy:n (nykyinen Akukon Oy), joka on kasvanut hyvin menestyneeksi alan toimijaksi. 1990-luvun loppupuolella Tapio suunnitteli lähinnä yhdessä Henrik Möllerin kanssa akustiikan puoleen tusinaan konserttisaliin, mm. Turun Sigyn- ja Espoon Sellosaliin sekä Saksan Neubrandenburgissa sijaitsevaan Marienkirche:en. Viimeksi mainittu on toisessa maailmansodassa raunioitunut goottilainen katedraali, jonka salin akustiikan suunnittelu oli Tapion mielestä näistä ehkä kiinnostavin ja samalla haastavin työ.

Tapio on ollut edelläkävijä monessa hankkeessa. Vuonna 1982 Tapio arvioi ensimmäisenä Suomessa ympäristömelulle altistuvien asukkaiden määrän. Tulos oli tuolloin noin miljoona ihmistä — kuten on edelleenkin, vaikka arviointimenetelmät ovat parantuneet huimasti. Vuonna 2003 Ympäristöministeriön julkaisusarjassa ilmestyi Tapion kirjoittama, alalla hyvin tunnettu ”Ympäristömelun arviointi ja torjunta” -opas, joka oli käytännössä ensimmäinen yleistajuinen suomen­kielinen esitys ympäristömelusta. Vuosina 2006–2007 Tapion johdolla tehtiin ensimmäinen EU:n ympäristömeludirektiivin mukainen melukartoitus Helsingin kaupungin osalta. Tapio on myös laatinut teknisen akustiikan opetuksessa käytettyjä opetusmonisteita.

Tapio siirtyi talvella 2019 muodollisesti eläkkeelle, mutta alan töitä hän ei ole malttanut vielä kokonaan lopettaa.

Tapio kokee, että akustiikan alalla on Suomessa tapahtunut hänen työuransa aikana paljon muutoksia. Työtehtävien ja myös tekijöiden määrä on lisääntynyt valtavasti. 1970-luvulla esimerkiksi yksityisellä sektorilla akustikkoja ei ollut kuin muutamia. 1990-luvulla erityisesti Nokian puhelinten menestys antoi vahvaa potkua alalle. Viime vuosina on valitettavasti tapahtunut myös käänteitä huonompaan suuntaan. Joitakin akustiikan alan tutkimusryhmiä tai laboratorioita on supistettu tai jopa ajettu alas.

Kysymyksiä Tapiolle:

– Jos olisit aloitteleva meluasiantuntija, millaisia neuvoja toivoisit kokeneemmilta? On tärkeää hankkia riittävä pohjakoulutus eli erikoistumisalasta riippumatta täytyy ainakin pohjaksi opiskella teknistä akustiikkaa. Ongelmana Suomessa on se, että meillä yleisakustiikan pohjakoulutus ei ole koskaan ollut kovin hyvällä tolalla. Espoon Otaniemessä (nykyinen Aalto-yliopisto) ja Kuopiossa (Itä-Suomen yliopisto) on voinut opiskella alaa vain rajoitetusti. Tapio kertoo aina kadehtineensa muiden Pohjoismaiden tilannetta, joissa akustiikan opetus on varsin korkeatasoista. Suomi on tässä asiassa laahannut aina jäljessä.

– Terveisiä lainsäätäjille: Suomen ympäristömelun ohjearvot ovat minusta joiltakin osin vähän turhan korkeat verrattuna naapurimaihin. Lähinnä melun yöajan yleinen ohjearvo 50 dB saisi olla askeleen eli 5 dB alhaisempi.

– Millaiselta täällä kuulostaa 100 vuoden kuluttua? Tätä on vaikea arvioida, mutta seuraavien 20-30 vuoden päästä autojen moottorimelu on vaimentunut, mutta rengasmelu pysyy.

– Toiveita herättäviä asioita? Yleinen tietoisuuden lisääntyminen meluasioista, haitoista ja torjunnasta. En näe, että akustiikan perusteissa olisi tapahtumassa hirveästi mitään uutta. Merkittävintä akustiikkaan liittyen näyttäisi edelleen olevan tietotekniikan kehitys. Rakennusakustiikkaan liittyviä aiheita käsiteltiin paljon Akustiikkapäivillä. Se voi johtua, paitsi juuri rakennusten akustiikkaa koskevan tietoisuuden kasvusta, esimerkiksi sääntelyn ulottumisesta entistä laajemmalle.

– Ääni, josta et pidä: ampumamelu on usein melko epämiellyttävää. Tähän ei ole vaikuttanut se, että ampumameluun liittyvät työt ovat suurelta osin tuoneet leivän pöytääni noin viimeisen puolentoista vuosikymmenen ajan, toki mm. teollisuuden, voimalaitosten ja satamien meluun liittyvien tehtävien ohella. Kuriositeettina mieleeni on jäänyt maailman kamalin ääni, jota mittailin Tallinnan Muugan sataman ratapihalla: rääkyvä käsikäyttöinen kiskojarru, ns. ”kenkäjarru”. Se oli voimakkuudeltaan uskomaton ja sävyltään hirveä.

– Lempiääni: mustarastas huhtikuussa.